Rosa Liksom: Hytti nro 6

Ensimmäinen finlandisitar korkattu ja juotavaahan se oli. Ensin tuntui, jotta mitä järkeä on kuvauksessa talvisesta junamatkasta Moskovasta Mongoliaan, jotain Pälsinaikaisia kalliopiiroksia katsomaan. Maan tapaan arkeologiaa opiskeleva suomityttö jakaa makuuhytin oudon, keski-ikäisen ryssämiehen kanssa. Mitä siitä voi syntyä? Mykkää murjotusta vai lämmin ihmissuhde?

Taitavasti Rosa-täti rakentaa tästä tilanteesta kiehtovan freskon, joka ajottuu edesmenneen Neuvostoliiton viimeisiin vuosiin. Eräänlainen ruumiinavaus vielä henkitoreissa olevasta valtiosta. Syvälle viiltävä, mädän paljastava, todellisuuden ja väitetyn julman kontrastin esiin nostava kirja. Puhetta piisaa, kun veli venäläinen saa pari desiä vodkaa starttiryypyksi ja ryhtyy kertoilemaan elämästään. Viisivuotiaana kadulle, lastenkotiin, vankilaan, töihin, leirille, töihin ja joka välissä viinaa. Jossain välissä puukkokin on heilunut ja ruumiita tullut. Välillä mies toteaa, jotta tytölle voi kertoa mitä tahansa, kun tämä on hyväuskoinen suomalaishölmö. Karheaa ja rumaa puhetta, mutta samalla todentuntuista ja realistista venäjäkuvaa vuosien varrelta. Hetkittäin jopa hervottoman hauskaa. Ja sellaistahan matkalla olo ennestään tuntemattomien kesken on: Itsestään voi kertoa mitä vain tai jättää kertomatta, kuten tyttö.

Nimettömäksi jäävä suomityttö ei paljoa puhu. Kuuntelee ja muistelee Moskovaan jäänyttä Mitka-poikaystävää ja tämän Irina-äitiä, tyttöystävää. Moderni kolmiodraama kätkeytyy suljetun vaunuosaston pienoismaailman sisälle.

Välillä urhoollinen Punatähti-veturi kaipaa lepopäiviä ja matkustavaiset pääsevät hortoilemaan kaupungille ruuan ja juoman perässä. Sillä syöminen ja juominen ovat vaunuelämän olennaisin osa. Kyllä jää dekkaristit, jopa Outi P toiseksi kun gastronomian iloja kuvataan. Vielä isompi vaiva toki on jäljittää jotain suuhunpantavaa oudoista kaupungeista, mutta “stahanovilainen lihaskone”, kuten matkatoveri itseään kutsuu, tietää konstit ja taitaa temput miten evästä karttuu eikä jano pääse yllättämään. Kunniansa saavat myös vanha kunnon Pobeda ja kauriskeulainen Volga.

Oman novellinsa ansaitsisi vaunuemäntä Arisa, jonka tuhatlitraisesta samovaarista tee ei lopu. Eikä Arisalta uskallus, kun hän kirves kourassa rientää erottamaan nahistelevia matkustajia tai lopettamaan junaan törmännyttä hirveä.

Liksomin kaupunki- ja maisemakuvaus on sävykästä ja tarkkaa. Harvoin olen tuntenut paikan tai tilan hajun lukiessani, kuten tämän kanssa kävi. Liksom leikkii hallitusti kielellä, rytmittää ja maalailee suurten venäläisten tapaan.

Välähdyksenomaisesti näyttäytyvät sivuhenkilötkin elävät ja ajattelevat. Eivät välttämättä kauniisti, kova elämä rujouttaa, mutta kirjan totuudellisuus tuntuu vahvalta.

Miehen ja tytön välinen suhde elää pelosta ja vieroksunnasta hetkittäiseen välittämiseen ja läheisyyden tuntuun. Vallankin kun perillä kalliopiirrokset jäisivät viranomaismääräyksellä näkemättä, ellei ryssä hoitaisi hommaa toisin keinoin. Loppu on kuin suoraa Kolmesta sisaruksesta, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Rohkenen suositella.

Yksi kommentti “Rosa Liksom: Hytti nro 6”

  1. mervi räihä kommentoi:

    Olet löytänyt kirjasta sen saman kuin itsekin: melkein unohtaa lukevansa lähihistoriaa, niin kaunista on Rosan kieli, upeita kielikuvia, tuoksut, äänet saattaa kuvitella. Kirja loppuu huikeaan ja toiveikkaaseen näkymään: Tyttö oli valmis vastaanottamaan elämänsä, sen onnen ja onnettomuuden.

    Juuri kielen kauneus saa ränsistyneen maiseman, autiotalot ja kunnostustaan kaipaavat rakennukset hohtamaan salaperäistä lumoa, sama hohde kietoi samaan hyttiin sattumoisin joutuneen parivaljakon muistamaan ikuisesti tämän matkan.
    Voin myöskin suositella.

Jätä kommentti.