Pekka Kejonen: Kädettömän taputukset

Alunperin savolainen viäräleuka, armoton aforisti, itseoppinut runon ihmelapsi. “Olen seissyt viimeisellä rannalla jo vuosia. Mutta lautturien lakko jatkuu” Että voi olla kiitollinen lauttureilla, sillä tämäkin Kejoskirja on ilon, surun, lähtöjen ja paluiden mikrokosmos.

“Suuri on se runoilija, joka pystyy muuntamaan kaksisuuntaisen mielenhäiriönsä suunnattomaksi.”

Kejosen uusinta lukiessa ei pitkästy, on niin paljon läsnäoloa, tapahtuu maalla, merellä ja ilmassa. Mutta ennenkaikkea sielun ja mielen seutuvilla.

“Vapautta ei anneta, se on otettava.

Mutta älä ota sitä toiselta.

Usko ihmiseen on uskoa ihmeeseen.”

Liekö tuo yhteinen savolaisuus, joka saa aikaan monta ihastuksen huokausta Kejosen tekstin äärellä, mutta

enpä usko, runoilija on oikeilla jäljillä murretaustasta riippumatta, tai juuri siksi.

Lempirunoni on tämä:

Myös pilvissä on säröjä.

Ne ovat kääntöpuolella.

Pilvet haihtuvat ennen kuin me ehdimme nähdä ne.

Koko sinitaivas on täynnään orpoja säröjä.

ajan oloon ne ajautuvat maan päälle, ihmisiin.

Onneton on särötön ihminen.

Hän ei ole nähnyt haihtuvaa pilveä.

Jätä kommentti.