Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Printtimediassa pitkään toiminut Hiltunen on hypännyt dekkaristigenren pendolinoon. Matkalle menestykseen.
Lajityypin alalaji on kai psykologinen trilleri tai sitten suuri huijaustarina. Joka tapauksessa tarkoitus on näyttää, että suomityttöjen silmille ei hypitä. Rankaisematta.
Tarinaansa Hiltunen kertoo Lontooseen muutaneen graafikon, Lia Pajalan silmin. Lian tausta ja armaasta isänmaasta häippäseminen jätetään hieman auki. Ehkä jatko-osissa hän palajaa synnyisijoilleen tasaamaan tilit menneisyyden kanssa, luulen mä. Lialla on mielekäs työ taittajana laatulehdessä, mutta yksinäisyys vaivaa ja sitä hän kompensoi juoksemalla ja juttelemalla hylätyille patsaille. Sekä kuuntelemalla vuokraisäntä Wongin piereskelyä kylvyssä.
Aivan ensilehdillä Lia näkee työmatkallaan julman murhan lopputuloksen. Siihen varsinaisen jännitystarinan kehittely pysähtyykin sadoiksi sivuksi ja ruvetaan rakentamaan Lian persoonaa ja kehittelemään tälle uutta kapakkatuttavaa, Maria. Mari on myös Lontooseen ajautunut suomalainen, jonka tausta ja varallisuuden lähteet jää auki.
Marilla on omituinen, melko epäuskottava Studio, jossa eri alojen huiput punovat juonia ja toteuttavat ne. Lähinnä yleiseksi hyväksi, totuuden ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Jotakin digiajan Hämähäkkimiehiä ja Batmaneita siis, vaikka Mari onkin nainen mitä suurimmassa määrin. Ihan parhaiden teeveesarjojen tapaan porukassa pyörii niin mahdottomuuksiin pystyvä tietokonenörtti, lavastaja-puuseppä-yleisnero, huipputaitoinen yksityisetsivä, naamioitumisen ja näyttelemisen grand old lady kuin muitakin erityisosaajia. Marin liki meediomainen tarkkanäköisyys menee uskottavan tuolle puolen. Onneksi se ei saa aivan pääosaa tarinan kuljetuksessa. Vaikkei hänen täydellisyytensä kaikilla elämän alueilla ei ihan vakuuttavinta ihmiskuvausta olekaan. No, ehkä säröä löytyy myöhemmin.
Työhönsä ja ylenemättömyyteensä hiemen kyllästynyt Lia liukuu mukaan Studion projekteihin. Porukalla on aina vain yksi iso homma menossa. Nyt on käynnissä äärioikeistolaisen populistipuolueen pysäyttäminen ennen kuin karismaattinen puoluejohtaja pääsee ensin Britannian ja sitten EU:n parlamenttiin. Tämän hankkeen rinnalla jonkun latvialaisen prostituoidun tappo saa jäädä lepäämään. Vaikka silminnäkijä-Lia haluaisi Studion sitä tutkivan, kun poliisi ei etene mihinkään.
Hiltusella (ja joillakin muillakin) on ärsyttävä tapa merkata kursiivilla sinne tänne pari riviä osoittamaan, jotta just tässä päähenkilö oivaltaa jotakin, huomatkaa nyt syvällinen ajattelu. Minusta semmoinen kikkailu on lukijan halveeraamista. Jollekulle pitkät psykologiset pähkäilyt saattaa olla liian aikaaviepää tekstiä.
Tapahtumapaikkana Lontoo antaa kirjoittajalle pelinvaraa, kun faktoja kyttäävä aktiivilukija on helisemässä tietojen tarkistuksen kanssa. Toisin on kotoisiin kaupunkeihin sijoitetun jutun laita, joissa yksikin väärin merkitty kielletty ajosuunta saa aikaan palauteryöpyn.
Lian varsinaisen työpaikan ilmapiiriä ja ihmissuhteita Hiltunen kuvailee asiantuntevasti, eikä ihme taustansa muistaen.
Huumoria hän käyttelee säästeliäästi. Ilmeisen harkittu sisäpiirivitsi on Marin sukunimi Rautee, joka viittaa vanhaan marxilaisperimään. Kukapa meistä ei olisi hyräillyt Vappuna Elsa Rauteen kappaletta Veli, sisko kuulet kummat soitot…Toinen vitsi on toimittaa Lian päätoimittaja urallaan ylöspäin, Murdochin News of the World lehteen, joka edesmeni näyttävästi tänä vuonna.
Kyllä tästä ihan kelpo tarina lopulta kehkeytyy, vaikka naisten välisen ystävyyden ja solidaarisuuden rakentaminen kosolti painopaperia kuluttaa. Entisen itäblokin naisten asemaa lännen seksiteollisuuden orjina on toki käsitelty kirjallisuudessa ennenkin. Harvoin näin uskottavasti ja riipaisevasti. Paha saa palkkansa, mutta muutama konna jää henkiin. Eli kaikki jatko-osien ainekset on siististi sisäänrakennettu.
Rohkenen suositella, jos hermot kestää ajoittaisen pitkäpiimäisyyden.

Jätä kommentti.