Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Ensalkuun sanottuna väittäisin Kilven kolmannen  (Gummerus 2011) olevan hänen parhaansa. Tähän mennessä.

Alku on kolkontyly. Aiemmista kirjoista tuttu konstaapeli Olli Repo saa kotihälytyksellä yhtäkkiä puukosta kaulaansa. Pahasti. Jostain syystä ihan tavallisen kotikeikan “asiakas” raivostuu salamannopeasti ja syyttä.

Tästä hypätäänkin toiseen teemaan. Paikkakunnan ( ilmeisesti Kuopio, ei sanota?) huumebisnestä hallinnoinut Pike vapautuu pitkästä vankeudesta ja yrittää palata enemmistön tai normaaliuden maailmaan. Vankilatuliaisina tuhiseva ja kuolaava käärö, kalterien taakse syntynyt pikkupoikansa.

Elävien kirjoihin palaamistahan se on kummallakin, kuoleman portilta pelastetulla Revolla kuin myös vankilan portin taakseen jättäneellä Pikellä. Pike sijoitetaan eroon entisestä jengistään, uuteen kotiin opettelemaan siviilielämää. Niin kaupassa käyntiä kuin hiekkalaatikkokulttuuria ja naapuritarkkailua. Olli Repo saa toipua työkuntoon helpoissa sisätöissä, huumepoliisin tutkintaporukassa. ” Hyvä kenttäsika menee hukkaan tutkinnassa” toteaa entinen työkaveri järjestyspoliisin puolelta.

Repo saa parikseen hieman hankalana pidetyn Eliaksen. Omaperäisen psykologi-poliisin joka setvii asioita jaksamalla kuunnella, vaikka viikkoja, vaikkei kuulusteltava mitään sanoisikaan. Kohta pojilla tutkittavaa riittääkin ylenmäärin, kun tunnettu liikemies löytyy nakuna ja liki tönköksi jäätyneenä. Valvontakamerat kertovat käsittämättömästä paniikkikohtauksesta, eikä huumeita löydy verestä. Liikemiehen tyttöystävä löytyy hotellista kuolleena ja kaikki näyttää yliannokselta, vaikkei mitään löydykään.

Paremmin ei mene Pikelläkään. Pikkukaupungissa vanhaan jengiin törmää väkisin ja vajoaminen entiseen elämänmuotoon näyttää väistämättömältä. Vaikka on se pikkusälli hoidettavana.

Huumepoliisin väki tuntee kyllä käyttäjät, jälleenmyyjät ja tukkumyyjän. Mutta kuka on rahoittaja, koko bisneksen pääpomo ja suurin hyötyjä. Ja mitä on tämä uusi aine, joka saa aikaan äkkisekoamisia eikä näy testeissä? Siinäpä Ollille ja Eliakselle setvittävää ja enempää juonesta en kerro. Saapi esitelmän rustaajat lukea itse.

Kilven tyyli ja kieli on pysynyt samantapaisena, mikäli muistan. Tarkkaa ja perusteellista selostusta poliisin kenttätyön vaiheista ja työmenetelmistä. Välillä kieli luiskahtaa hieman tönköksi, melkein kuulustelupytäkirjan maailmaan. Joka on kehittynyt omaksi poliisisuomeksi, eroon tästä tavallisesta arkisuomesta. Ehkä vielä yksi luku- ja hiontakerta olisi ollut tarpeen.

Huumejengin rutiineita Kilpi kuvaa realistisesti ja uskottavasti. Niin tekoja kuin omalaatuista arvomaailmaa. Josta eroon pääseminen on Piken suurin haaste.

Lisämaustetta dekkarigenreen Kilpi tuo pitkillä ja monipolvisilla psykologisilla keskusteluilla ammattietiikasta, yhteiskuntamoraalista ja yksilökehityksen kompleksisuudesta. Joku verta ja suolenpätkiä hinkuva lukija saattaa vierastaa tätä puolta.

Dekkari tai jännityskirja on väärä leimasin tätä kirjaa luokiteltaessa. Kunnioittaisin jopa samalla tunnuksella kuin oppi-isän ja kollegan, äskettäin edesmenneen Matti Yrjänä Joensuun teoksia: Romaani rikoksesta.

Rohkenen suositella.

Jätä kommentti.