Lasse Lehtinen: Onni suosii rohkeaa

Savon sinisilmä hyppäsi Mäntyniemen bussista, kun vanha isokörmy Paavo nousi kyytiin. Jotakin hän kuitennii on ehtinyt puuhastella presidenttihaaveiden ohessa.
Trilogiaksi mainitun Suomen selviytymistarinan toinen osa kulkee nimellä “Onni suosii rohkeaa”. Ekaosa “Siivetönnä en voi lentää” käynnisti Toivo J. Aholan tarinan kolme vuotta takaperin. Siinä sodasta selvinnyt punikinpoika Toivo J. aloittaa rakennusmestarin opinnot ja kohta oman rakennusliikkeen. Huonostihan suurten puristuksessa käy, mutta taloudellisesti onnistunut avioliitto pitää alalla. Vaikka kauppaneuvos-appiukolle onkin näytettävä, että tosimies pärjää yksin ilman akateemista koulutusta, suvun perintöjä tai kielitaitoa. No, sotakorvausteollisuus tuo työtä kaikille ja ajan kuvana Lehtisen trilogian ensiosa on ihan kelpo, anekdoottirunsaassa pinnallisuudessaankin.

Hieman vähemmän massiivisessa tokaosassa Lehtinen rakentaa ajankuvaa 60-luvun alkupuolelta Koiviston presidentiksi valintaan, -82 asti. Idänkaupan ja taistolaisuuden riemuvuosia on toki kuvattu ennenkin, ihan muistelmissakin, kun vientikaupan uurastajat ja diplomaatit ovat päässeet eroon vaitolovuosistaan eläkeläisen vapaaseen sanankäyttöön. Tuntuu, jotta L Lehtinen on tarkoin lukenut ilmestyneen ja istunut pitkiä iltoja korvat auki alan miesten jutellessa syviä. Toki omaakin kokemusta ulkoministeriön hommista hänellä on, mutta hieman myöhemmiltä vuosilta.

Asiaan. Sangen taitavasti Lehtinen ymppää keksityn Aholan suvun liki kaikkeen todelliseen mitä maassa ja itänaapurissa tapahtui. Todelliset henkilöt omilla nimillään näyttäytyvät virtuaalimaailmassa luontevasti, vaikkakin lyhyesti. Saa siinä lukijaparka miettiä, jotta mikä tässä on totta ja mikä kuvitelmaa. Jopa Kekkosen myllykirjettä Aholalle voi pitää aitona, ellei Juhani Suomi kiistäisi alan ehdottomana itsejulistettuna auktoriteettina. Kekkonen onkin isossa osassa päättäessään idänkaupan toimijoista ja arvonimistä. Kostamuksen ja muitten työmaitten peruskiven muuraukset on toki kaikkine kommelluksineen raportoitu ennemminkin.

Itse Toivo J Ahola jää melkein sivuosaan kun tärkeintä on bisnes, poliitikkojen ja virkamiesten maasutus (nykysuomeksi lahjonta), ryyppääminen ja naisjahti. Aholalla on lapsia kolmen naisen kanssa, mutta avioliitostaan hän ei luovu. Näön vuoksi pitää edustusrouva olla, vaikka komeaa Kuusisaaren taloa asustaakin syrjähypyn äiti, ainakin pätkittäin. Toki vuorineuvokseksi kohonnut Ahola huolehtii lehtolapsestaan sijoittamalla avainpaikalle yhtiöön, sekä töihin että naimisiin.

Aholan peruspiirre on epäily. Kuka varastaa ja miten paljon. Luottomiehellekin pitää järjestää kontrolli, toinen luottomies. Ainoa varma on sukulainen, hänen mielestään. Huonosti siinäkin käy, katkera serkku on rehellistä rosvoa pahempi. Ja kilpailu on kapitalismin syöpä, mikään ei voita kunnon kartellia.

Taistolaisaikaa Lehtinen kuvaa riemastuttavan rienaavasti, Aholan pojan kautta. Jukka-poika on älykäs marxilainen teoreetikko, jonka kanssa tulee sanasotaa niin kotona kuin mediassa. Taistolaisten avainhahmot pyörivät pankinjohtaja Tiivolan piian passattavana ihan omin nimin. Eikä piikaparka edes myönnä valistajilleen olevansa riistetty, päinvastoin.
Toinen poika, Timo, on lepsu laiskuri, jota kasvatetaan yhtiössä johtotehtäviin, onnistumatta. Huonosti siinäkin käy.

Politiikassa Ahola pelaa varman päälle ja syytää rahaa joka suuntaan. Hieman senkin mukaan miten Tehtaankadun isoryssä ohjeistaa. Ilman Neuvostoliiton suojelua ei Svetogorskin ( ent Enso) eikä Kostamuksen mahtaville työmaille ole asiaa kultaa vuolemaan. Politiikkaa Lehtinen julistaa varsin avoimesti ja ainoita sankareita ovat demarien oikean siiven miehet, joita kirjassa edustaa vanha luottomies, vastaava mestari Koivunen.

Mielenkiintoista uraa kirjassa tekevät Aholan Meri-vaimo salaperäisen Ruth Kaplanin kanssa. Naisten sairaalatarvikefirma tekee kauppaa ympäri maailman, erittäin kannattavasti. Ruth-rouvan juutalaishuumori on sarkasmissaan kirjan parasta antia. Näppärä apu lukijalle on piirtää Aholan suvun sukupuu ensiaukeamalle noin kuudessa polvessa. Löytää harvemmin mainitut serkut yhdellä silmäyksellä.

Lehtisen kirjoitustyyli on letkeää, sujuvaa ja nopeaa lukea, mutta samalla helppoa unohtaa. Toki kunniallinen teko kerätä yksiin kansiin parin vuosikymmenen jutut, tapahtuneet ja keksityt. Poliittista paasausta olisi kustannustoimittaja voinut hieman leikata, päälleliimatun puuduttavia luentoja tosiuskovaisille on liikaa. Sosiologisessa mielessä tulevaisuudessa tutkijoille Lehtisen trilogia lähde siinä kun Päätalon Iijokisarjakin.

Kaiken tämän bisnesvouhtuksen keskellä Aholan henkilökuva jää varsin ohueksi. Lopussa on liki citizenkanemainen tunnelma yksinäisestä miehestä suuren talonsa uumenissa. Missä se onni on, kun makaa Meilahdess? Selvinnee kolmannessa osassa, jos se vielä syntyy.

Rohkenen suositella, erityisesti lähihistorian poliittisista ja taloudellisista kytkyistä kiinnostuneelle.

Yksi kommentti “Lasse Lehtinen: Onni suosii rohkeaa”

  1. Pekka Mäkelä kommentoi:

    Tästäpä nyt nousi mielenkiintoinen oikeusjuttu. Kirjassa mainittu asuntohallituksen virkamies, herra Hainari, on nostanut kanteen kunnianloukkauksesta. Parilla rivillä kirjassa mainitaan rakennusliikkeen Lapin huvilan varauksista, ihan nimellä.
    Asiassa on ainakin pari kysymysmerkkiä. Miksi Hainari vartosi näin kauan ennen reagointia? Odottiko hän pressavaalin yli, kun kirjailija Lehtinenkin oli melkein ehdokkaana??
    Ja miten herra ukkotuomari suhtautuu faktan ja fiktion sekasoppaan? Onko väite lahjonnasta vain fiktiota, vaikka nimi on tiukka fakta? Odotamme mielenkiinnolla oikeuden myllyn jauhamista.

Jätä kommentti.