Jari Järvelä: Château Inkeroinen, 9 kertomusta

Hienosta vesitrilogiasta (Veden paino, Pieni taivas ja Kansallismaisema ) mieleen jäänyt Järvelä palaa pätkäproosan pariin. Onneksi. Pari edellistä, potkupallokirja ja nuohoojatareepos veivät kerrontaa hieman oudoille vesille, vieraille maille.

Viininlitkijöitä otsikkojuttu saattaa narauttaa tarttumaan kirjaan. Tarina vie suoraa kirjan teemaan, olennaisen äärelle. Onko ihmisen mahdollista rakentaa itseään suurempaa elämää, jättää iso jälki maamme alkoholintuotantokulttuuriin? Vai ovatko tosiolevaisen reunaehdot ja palomuurit liian tylyt. Konkan kautta kaivinkoneista herukkaan siirtynyt sankari matkaa TE-keskuksen varoin alan ydinosaamisen keskukseen, kansainväliseen viinihiivakonfrenssiin. Siinä on Alkon delegaatio ihmeissään kun uusyrittäjä kertoo tulevasta vuosituotannostaan ja miten viinit myymälään pitää sijoittaa. Vaikkei yhtäkään tynnyriä ole valmiina. Sisällöstä puhumattakaan. Hienoja ideoita pursuaa, kuten “Mustikoista saa kunnon espanjalaista tempranilloa.Kyllä juoja aamulla hämmästyy kun paska on mustaa.”

Suuria ajatuksia on muidenkin novellien henkilöillä. Eräs haluaa kassatöidensä ohessa polttaa kirkon. Jotta edes joku huomaisi eikä katsoisi läpi. Toinen etsii yhteyttä kuolleeseen vaimoon ja onnistuukin hetkittäin. Ainakin omasta mielestään. Ateneumin taidevirkamies haluaa koota näyttelyn, joka vie hänet taidemaailman julkkispörssin kärkeen, ohi maalareitten. Nerojen aika on osuva nimi näyttelylle ja tietennii pitää matkata Firenzeen yhteistyötä tekemään. Uffizin intendentitär onkin paljon kovempi pala kuin suomipoika tajuaa. Eikä pelkkä pyrky aina riitä. Potkupalloa aidoimmillaan ja karmeimmillaan tähänkin juttuun on ujutettu mukaan

Järvelän surumielinen ja suuruudenhullu komiikka kääntyy välillä tilannefarssiksi. Vallankin kun hän selvittää Miksi Mona Lisa hymyili. Viimeisen kertomuksen , XXXXX tarinan Suursaaresta ennen ja nyt, Järvelä kääntää kolkoksi, mutta nautittavasti. Kieli kaikessa ilmaisurikkaudessa on Järvelällä hallussa. Mielleyhtymät elävät ja repliikit iskevät välillä vyön alle, kuten täällä reaalimaailmassakin. Surrealismigenressä Järvelä on Paasilinnaa uskottavampi, realismissaan Tuuria ja Hyryä hauskempi. Jos vertailla täytyy.

Suosittelen lämpimästi.

Jätä kommentti.