Hyväntahtoiset, Jonathan Littell

Jonathan Littell: Hyväntahtoiset. WSOY 2008. Ranskankielisestä alkuteoksesta suomentanut Ville Keynäs.

Littellin romaani on SS-upseeri Maximilian Auen (kuvitteelliset) muistelmat. Muistelmat kuvaavat SS-joukkojen toimintaa operaatio Barbarossan selustassa. Toiminnan luonteesta seuraa, että monet olisivatkin olleet mieluummin rintamalla etulinjassa kuin SS-miehenä selustassa. 

Kirjan alkuosassa seurataan SS-joukkojen työtä Saksan Neuvostoliitolta miehittämillä alueilla Ukrainassa. Tämän jälkeen Aue työskentelee miehitetyllä Kaukasuksella. Siellä Aue on mukana perusteellisessa katselmuksessa, jossa muuan vuoristolaisheimo todetaan juutalaiseksi uskonnoltaan, mutta ei kuitenkaan rodultaan. Tämä pelastaa kyseisen heimon tuhoamistoimenpiteiltä. Kostoksi Aue määrätään jo motissa olevaan Stalingradiin. Kuin ihmeen kaupalla Aue selviää vaikeasti haavoittuneena Stalingradin kattilasta viimeisten lentokuljetusten joukoissa. Toivuttuaan hän toimii juutalaiskysymysten parissa Berliinissä yhteistyössä mm. Adolf Eichmannin kanssa. Myöhemmin kun Saksa romahtaa Aue pakenee Ranskaan, jossa hän aloittaa uuden elämän.

Hannah Arendtin teoria pahan arkipäiväisyydestä konkretisoituu. Maximilian Aue toteaa, että kaikki tai ainakin melkein kaikki olisivat toimineet vastaavissa tilanteissa samalla tavoin kuin SS-miehet eli murhanneet kylmäverisesti juutalaisia, bolsevikkikomissaareja, mustalaisia ja kiinni saatuja partisaaneja, koska sellaiset olivat määräykset. Murhaaminen tapahtui ensin ampumalla suuria määriä ihmisiä, sitten kaasuttamalla erikoisrakenteisten kuorma-autojen lavoilla. Tämän jälkeen alkoivat tuhoaminen ja polttaminen keskitysleireissä.

Ampumalla tappaminen osoittautui pian liian aikaa ja ammuksia vieväksi. Lisäksi tuhansien tapettujen hautaaminen oli työlästä, siihen vaadittiin isoja rotkoja, jotka vielä täytyi peittää jollakin tapaa. Mieletön tappaminen kulutti lisäksi kouliintuneidenkin SS-miesten hermoja ja psyykettä. Monet SS-upseerit alkoivatkin ”jalostaa” tappamista jotta pahimmilta ylilyönneiltä vältyttäisiin. Tapettavat kerättiin ensin uudessa paikassa esim. isossa kaupungissa yhteen sillä varjolla, että heidät kuljetettaisiin pois. Logistiikka suunniteltiin siten, että tapettavat ymmärsivät vasta noin kymmenen minuuttia ennen itse ampumista mikä heitä odotti. Jotkut SS-upseerit yrittivät kitkeä turhaa väkivaltaa, ja joukossa olleita sadisteja yritettiin hillitä. Suurin osa tappajista oli tavallisia saksalaisia, hyviä perheenisiä, jotka ymmärsivät vain tekevänsä velvollisuutensa.

Parhaiten SS-miesten moraalista dilemmaa voisi kuvata kreikkalaisen kohtalon filosofian avulla. Isänmaallisten ja kunniallisten kansalaisten SS-miesten kohtalona oli joutua historialliseen tilanteeseen, jossa yhtäällä SS-miesten ja -upseerien velvollisuus ja halu totella määräyksiä ja toisaalla mieletön tuhoamissuunnitelma kohtasivat.

SS-miehet tottelivat määräyksiä, jotka tulivat Himmlerin kautta führeriltä. Puheessaan tuhoamistyötä johtaville upseereille Himmler lupasi Führerin kanssa ottaa vastuun tapahtumista. Juutalaisten joukkomurhaa perusteltiin siten, että se oli tarpeellinen, koska juutalaisbolsevismi haluttiin juuria kokonaan pois maailmasta. Bolsevismin hävittäminen vaati juutalaisten tuhoamista, koska juutalaiset olivat potentiaalisia bolsevikkijohtajia.

Ennen Barbarossa-operaatiota Hitler piti kuuluisan ns. komissaaripuheen, jossa hän totesi että alkava sota Neuvostoliittoa vastaan on erilainen kuin kaikki aikaisemmat sodat. Vihollista kohtaan ei saanut osoittaa sääliä, koska slaavit ja varsinkin juutalaiset olivat ali-ihmisiä ”untermenschen”. SS-miehistö pelkäsikin juutalaisten tarttuvan heihin basilleja. Myöhemmin vuodenvaihteessa 1942-1943 Stalingradin motissa nälkiintyneet saksalaiset sotilaat eivät osanneet päättää kumpaa voisi pikemminkin syödä, kuolleiden saksalaisten tovereiden lihaa vai tapettujen vihollisten ”ali-ihmisten” lihaa. Oli kunniatonta syödä saksalaisia, mutta ali-ihmisten lihasta voisi saada jonkinlaisen tartunnan.

Saksalaisesta järjestelmällisyydestä ja järjestyksen halusta huolimatta tuhoaminen ei sujunut ”kliinisesti”, vaan epäterveitä ilmiöitä esiintyi. SS-miehet uskottelivat ensin, että tapettavat eivät ole ihmisiä. Pian he huomasivat, että juutalaiset ja muut murhattavat ovat samanlaisia ihmisiä kuin he itsekin. Koska he eivät kestäneet tapettavien katseita, he alkoivat hakata ja lyödä, jotta ei tarvitsisi nähdä ihmistä niissä joilta he hetken kuluttua joutuivat ottamaan hengen.

Aue on sivistynyt mies, lakitieteen tohtori, kirjallisuudesta, filosofiasta ja musiikista kiinnostunut älykkö ja biseksuelli. Romaanin tapahtumavirrassa esiintyvät rinnakkain sekä sepitteelliset että todelliset henkilöt. Muuan kiinnostava kohtaus onkin, kun Aue on viettämässä iltaa Eichmannin kotona ja korjaa tämän näkemyksiä Kantin kategorisesta imperatiivista. Auen mukaan puhe ylikansallisesta oikeudesta on myytti, oikeudelle on oltava perusta. Saksalaisille ainoa lain lähde on kansa, jonka kollektiivinen tahto ilmenee Führerissä. Johtajaperiaate tarkoittaa sitä, että toimitaan tavalla jonka Führer hyväksyisi jos tietäisi toiminnasta.

Jos mietitään keskeisimpiä natsismin teorioita ja peilataan Littelin näkemystä niiden valossa, mitä voidaan sanoa. Ensinnäkin on todettava, koska Littell on ilmiselvästi sitä mieltä, että mieletön murhaaminen ja ihmisten tuhoaminen olivat rakenteellista (kaikki tai ainakin lähes kaikki olisivat toimineet samalla tavalla!), on jotenkin ristiriitaista, että Auen sielunelämää, hänen tuntemuksiaan ja ajatuksiaan kuvataan hyvinkin tarkasti. Rakenteellisen väkivallan mekanismien selvittämisen puute onkin romaanin eräs perusheikkous.

Aue siteeraa jo muistelmien alussa Marxia: aivan kuten työläinen vieraantuu työnsä tuloksista, kansanmurhan suorittajat ovat vieraantuneet toimintansa seurauksista. Ampuja oli vain viimeinen lenkki pitkässä ketjussa ja sattumalta paikalla. Kuka lopulta on vastuussa, jos kaikki suorittavat vain oman tehtävänsä ja noudattavat määräyksiä. Führer itse oli ilmoittanut ottavansa täyden vastuun. Lopullisen tappion hetkellä Hitler tunnetusti väisti vastuutaan ja teki itsemurhan bunkkerissaan.

Erich Frommin mukaan fasismin mahdollisti ihmisen halu paeta vapautta. On helpotus kun joku lupaa ottaa vapauden ja vastuun raskaat taakat pois harteiltamme. Uskonnot ja kirkot olivat menettäneet auktoriteettinsa. Tanner uusille vastuunkantajille ja auktoriteeteille oli avoin. Kansallissosialismi ilmenekin monille uskonnonomaisena oppina. Vieraillessaan 1930-luvulla kolmannen valtakunnan vieraana tarkkanäköinen Olavi Paavolainen nimesi kansallissosialismin ensimmäiseksi Euroopassa syntyneeksi uskonnoksi.

Kiintoisalla tavalla Littell kuvaa myös sitä suurempaa kuviota, joka yksittäisten toimijoiden näkökulmasta on ymmärrettävä kohtalona. Kyse oli Hitlerin uhkapelistä, valtavan suurilla panoksilla pelatusta kaikki tai ei mitään -politiikasta, jossa tavoitteena oli maailmanherruus. Jotta johtavat natsit eivät alkaisi missään vaiheessa epäröidä, heidät sitoutettiin joukkotuhoon. Näin johtajat tajusivat että valitulta tieltä ei ole paluuta. Säälimättömään sodankäyntiin ja joukkotuhoon osallistuneet ymmärsivät, että heillä ei enää ole mahdollisuutta livetä Hitlerin rinnalta pelastaakseen oman nahkansa, vaikka he olisivat alkaneet epäillä yli-ihmisoppia ja sen käytännön raakalaismaisia sovelluksia.

Ranskassa Littellin kirja on kerännyt palkintoja ja saanut ylistäviä arvosteluja. Saksassa kritiikki on ollut kirpeämpää. Kriitikot ovat syyttäneet teosta mm. siitä, että se ei tuo sen paremmin asiasisällön kuin romaanin tekniikan suhteen mitään uutta esille. Mielestäni Littellin kirja ei kuitenkaan tyydy menneiden tapahtumien ”värittämiseen” kuten historialliset romaanit joskus tekevät, vaan antaa näynomaisen mahdollisuuden seurata SS-upseerin sielunelämää.

Historian henkilöistä Eichmann ja Himmler ovat kohtalaisen hyvin esillä, Hitler sen sijaan on taustalla, voisi välillä jopa epäillä hänen olemassaoloaan. Eichmann osoittautuu kunnianhimoiseksi hallintomieheksi sekä kohtalaisen taitavaksi organisaattoriksi. Uran lisäksi Eichmannilla on aikaa perheelleen ja hän soittaa harrastelijaksi melko hyvin viulua, ei tosin yhtä hyvin edesmennyt Heydrich. Berliinissä Aue menee varta vasten katsomaan Hitleriä tämän puhetilaisuuteen. Houreissaan Aue on varma että Hitler on tosiasiassa juutalainen rabbi ja ihmettelee miksi muut eivät huomaa, että keisarilla ei ole vaatteita. Kirjan lopussa ollaan Hitlerin bunkkerissa, jossa ansioituneet saavat viimeiset kunniamerkkinsä. Ennen kuin Aue saa kunniamerkkinsä, hän ehtii purra Hitleriä nenään. Tragedia muuttuukin yllättäen farssiksi.

Monista historian todellisista henkilöistä Littell pystyy kuitenkin luomaan kiinnostavan ja uskottavan kuvan, kirjailija Ernst Jünger käy tutustumassa rintamatapahtumiin. Kiintoisa tuttavuus on myös SS-upseeri Otto Ohlendorf, joka teoretisoi Saksan mahdollista kehitystä johtajavaltaisesta järjestelmästä aitoon kansalliseen ja sosialistiseen järjestelmään. Teorioita ei päästy koskaan toteuttamaan. Sodan jälkeen Nürnbergin oikeudenkäynneissä Otto Ohlendorf todettiin olevan vastuussa Kaukasuksella murhatuista 90 000 juutalaisesta ja bolsevikistä.

Tärkeää on tietenkin pohtia sitä, ketkä vastaavissa tilanteissa olisivat ne harvat, jotka eivät olisi ”kaikki tai lähes kaikki” vaan olisivat toimineet eri tavalla kuin SS-miehet. Keitä nämä ovat, jotka uskaltaisivat vastustaa pahan kutsua ja houkutusta? Romaanin sanomaksi voidaan ymmärtää mm. Herbert Marcuselta peräisin oleva ajatus, että toimiessamme vain tekniikan ja täsmällisen laskennan (mm. tilastoinnin) ehdoilla olemme irtautuneet eettisestä ajattelusta ja luomme pohjaa fasismille. Istuessamme virastoissamme ja tehdessämme normaaleja jokapäiväisiä askareitamme saatamme olla mukana edelleen kansanmurhan toteuttamisessa. Suorittajaporras vain sijaitsee jossakin kauempana.

Romaani imaisee mukaansa, vaikka ajoittain tappamisen raportointi aiheuttaa pahoinvointia. Kirjaa onkin moitittu holokaustin pornografiaksi. Samoin Auen seksuaaliset fantasiat ovat välillä puuduttavaa luettavaa. Sivukaupalla saatetaan kuvata Auen masturbaatiota, jonka huipennus on yhdyntä luonnon kanssa (konkreettisesti). Kaiken aikaa ulostaminen, ulosteet, ripuli, ummetus ja pieru ovat keskeisesti esillä. Tämän symboliikan ymmärtäminen ei tietenkään vaadi kovin suuria tietoja syvyyspsykologiasta.

Hyväntahtoiset ei varmaan ole suuri taideromaani, vaikka mitään huonosti tehtyä ajanvietettä se ei olekaan. Kirjan suurin ansio on varmaan siinä, minkä Littell on itse todennut: on kiinnostavampaa miettiä joukkomurhaajan sielunelämää kuin murhattujen. Tämä on tietenkin totta, jos tapettavat eivät useinkaan ymmärtäneet omaa loppuaan vasta kuin kymmenen minuuttia itse tapahtumaa. Tosin tuo kymmenminuuttinen oli varmaan moninkertainen teloitus ennen teloittamista. Alistamalla lukijan joukkomurhaajan jalanjälkien ja sielunelämän seuraajaksi, Littell testaa eettistä vakaumustamme, olisimmeko me itse kukin olleet ”kaikki tai melkein kaikki” -tyyppiä vai olisimmeko löytäneet voimaa kieltäytyä tappamisesta ja tuhoamisesta. Tosin holokaustia se ei olisi estänyt, sillä vaikka Aue olisikin kieltäytynyt, olisi ollut paljon halukkaita ottamaan hänen paikkansa. Omalla tehtäväsarallaan Aue saattoi jollakin tapaa lieventää tapettavien viimeisten hetkien kauheutta pyrkimällä ehkäisemään turhaa väkivaltaa jne. Kaikki muu tuntuikin olleen sattumaa ja kohtaloa, jota vastaan oli turha pyristellä. Vastaan paneminen olisi siis ollut hyödytöntä. vai oliko sittenkään? Sanoisin kuitenkin että sodanaikaisessa Saksassa Schollin sisarusten vastarinta oli tietoisen valinnan ja moraalisen arvioinnin tulosta. Sattumalla ja kohtalolla siinä ei ollut suurta merkitystä.

Yksi kommentti “Hyväntahtoiset, Jonathan Littell”

  1. Mervi Räihä kommentoi:

    Perusteellinen arvio, mielestäni liiankin yksityiskohtainen, juonen ja tapahtumat paljastava. Viimeinen yhteenvetokappale tiivisti olennaisen, kiinnostus ko. kirjaan olisi jäänyt ehkä paremmin mieleen.

Jätä kommentti.