Claes Andersson: Oton elämä

Tästä on vaikea sanoa, mihin tiukasti rajattuun sanataiteen laatikkoon tunkea ja millä leimasimella iskeä. Parempi, etten yritä mitään eksaktia. Omaelämäkerrallinen toki, vaikka minäkertoja ja ääneenajattelija onkin Otto. Yhtymäkohdat Anderssonin omaan elämään käy yks yhteen, paitsi niiltä osin kuin on keksittyä. Kuten hän viimeksi tavatessamme totesi.

Kirjan Otto tarkkailee maailmaa työhuoneensa ikkunasta jossain Meilahdessa. Vuodenajan vaihtumista, talon elämää. Välillä pitäisi jotain kirjoittaakin, siksi erillinen työhuone on vuokrattu. Oton ajatus virtailee vapaasti sota-ajan muistoista ja vanhempien kohtalosta viime vuoden tapahtumiin. Tiukkaa asiaesseetä ei tästä löydä, mutta asiaa sitäkin enemmän. Otolla on ikäisensä vaivat. Diabetes kiusaa, sydän lakkoilee pahasti ja välillä pitää maata sairaalassa muitten vaivaisten vanhusten kanssa. “Kuolema raapii persettä.” Huonekavereista osa selviää, kiitos huippukirurgien ja otollisen paikan saada sepelvaltimotukos. Kuolemanpelko ja sen kaveri, vanheneminen, onkin yksi kirjan suurista teemoista. Vaikkei Otto kuolemaa pelkää, kuolemattomuus olisi vielä hirveämpää.

Paljon enemmän Ottoa tympii vanhenemisen tuoma toimintakyvyn rapistuminen.
“Vanheneminen, mietti Otto ja tunsi miten raivo nousi hänessä, on itse asiassa helvetinmoista paskaa! Se pitäisi kieltää lailla, siitä pitäisi saada kuolemantuomio!”
Loogisuudessaan täydellinen ajatus.

Hieman Andersson toistelee aiemmista muistelmistaan tuttuja asioita. Tympääntymistä poliittiseen peliin kaikkine kiemuroineen ja kompromisseineen. Wilfred Bionin ryhmädynamiikan teoriat auttavat poliitikko-Ottoa ymmärtämään kokouskaaoksia. Peliriippuvuutta ja juopotteluakin on sivuttu aiemminkin. Samoin psykiatristen hoitomuotojen kehitystä 60-luvulta nykypäivään. Nämäkin asiat hän käsittelee Oton kautta uudella, konkreettisella ja jopa hauskalla tavalla. Sivujuttu luentoreissusta Turun ääniäkuulevien kokoukseen on ilahduttavampi kuin yksikään teeveen viihdesketsi.

Ihanaa 60-lukua nostalgoiviin muisteluorgioihin Otto ei halua osallistua. Toteaa vain vuosikymmenen suuret sosiaalipoliittiset uudistukset tilastotieteellä: ” Moni asia, ellei peräti kaikki, oli ennen huonommin.” Anderssonin henkilökohtainen panos tässä yhteiskunnan uudistustyössä ei ole vähäinen, mutta fiksuna miehenä hän ei tätä korosta. Toisin kuin jotkut muut muistelijapoliitikot. Joista jokunen on jopa presidenttiehdokkaana.

Varsinaisesta työelämästä jäätyään Otolla on mahdollisuus keskittyä siihen mikä elämässä on lopulta tärkeää. Hänelle rakastuminen, jazz,  jalkapallo, hyvät elokuvat. Oopperassa tai keskinkertaisessa teatterinäytöksessä voi hyvin nukahtaa kesken.

Rohkenen suositella viisaana, lämpimänä ja hauskana kirjana

Jätä kommentti.